Piscator

Kudoin päälleni päivien verkkoa.
Yksi nurin ja toinenkin.
Yksi oikein ja ei koskaan enää.

Suojaksi sen piti tulla ylleni.
Kokemuksista kilpeni
Sanvalmiudesta miekkani.

Sanoja vaan en puhunut,
vain halki ilmaa haukoin hiljaa.
Päälleni kun aika kävi
kaatoi minua kuin terä viljaa.

Kokemuksen kalastajaksi
piti minun mennä onkineni.
Ongesta tuli ongelmani.

Siima köytti kaulan varteen
puun josta minä sen riistin.
Siinä olin suu auki killuva


sätkijä, potkija ja vihdoin viimein hiljentyvä.
Paikalla sata muistoa. Muistomerkkiä puista.
Kasvualustana makaajan. Tuuli kuiski kertomaani.
Kiuru kuuli kiroukseni.


Sanoja vaan en puhunut,
vain halki ilmaa haukoin hiljaa.
Päälleni kun aika kävi
kaatoi minua kuin terä viljaa.

Valoon

Havahduin ääneen. En nähnyt mitään.
Valo lisääntyi hiljalleen. Olinko kuollut?

En tuntenut kipua. En mitään.
Valo oli jo kirkas valkeudestaan.

Silmiini olisi sattunut jos olisin tuntenut.
                  
                      Mitään.
                      Ketään.
Pelkkää valkoista. Tutulla tavalla outo.
Ääni. Kaiku. Valo. Maku. Haju. Tunne.
                      Kulmassa.
                      Hahmoja.
                       Utuisia.
                       Sisällä.
                       Päässä.
                   
Ja sitten yhtäkkiä todellisuus iskee otsaan.
Kun vaimo avaa tiskikaapin oven.

Se osuu. Otsaan ja ohimoon. Vahingossa ehkä.
Havahdun. Olen nukahtanut tiskatessa.

Nojannut kaappiin. Vetäytynyt koomassa taakse.
Käteni ovat tiskanneet itsensä. Astiat eivät.

On krapula. Särkylääkkeet veivät kivun.
Hetkeksi. Nyt päätä särki. Ovella.

Särki ei ui pois.
Enkä minä voi uida.

Tiskialtaasta alas.
Viemärin vapauteen.

Pimeyteen.
Sinne minä kuuluisin.

Tämä ei ole kuolema vaan henkilököhtainen helvetti.

*** Tämä ei kerro minusta. ***