Saranalliset VII

Fotonit kolkuttavat ovellesi. Oikealle ja vasemmalle.

Ne kutsuvat sinut leikkiin

väreillä ja varjoilla.

Lämmöllä ja valolla.

Avaat raskaat porttisi.

Yön kosteudesta ruostuneet.

Saranat vinkuvat ääneti

pääsi sisällä.

SkrieeEEkkKKiiihhh.....

Ovien takaa paljastuvat

valoherkät retinat.

Kruunusi on irronnut suusta.

Sauvasi palaa valosta.

Aksonit ovat myelinisoituneet

ja impulssit kulkevat valoa nopeammin.

Suljet ovet saranat kirkuen

ja pimeys:

       Se saa jälleen tulla.

Valoon

Havahduin ääneen. En nähnyt mitään.
Valo lisääntyi hiljalleen. Olinko kuollut?

En tuntenut kipua. En mitään.
Valo oli jo kirkas valkeudestaan.

Silmiini olisi sattunut jos olisin tuntenut.
                  
                      Mitään.
                      Ketään.
Pelkkää valkoista. Tutulla tavalla outo.
Ääni. Kaiku. Valo. Maku. Haju. Tunne.
                      Kulmassa.
                      Hahmoja.
                       Utuisia.
                       Sisällä.
                       Päässä.
                   
Ja sitten yhtäkkiä todellisuus iskee otsaan.
Kun vaimo avaa tiskikaapin oven.

Se osuu. Otsaan ja ohimoon. Vahingossa ehkä.
Havahdun. Olen nukahtanut tiskatessa.

Nojannut kaappiin. Vetäytynyt koomassa taakse.
Käteni ovat tiskanneet itsensä. Astiat eivät.

On krapula. Särkylääkkeet veivät kivun.
Hetkeksi. Nyt päätä särki. Ovella.

Särki ei ui pois.
Enkä minä voi uida.

Tiskialtaasta alas.
Viemärin vapauteen.

Pimeyteen.
Sinne minä kuuluisin.

Tämä ei ole kuolema vaan henkilököhtainen helvetti.

*** Tämä ei kerro minusta. ***

Viesti

Kalmankalpeana pyörii sängyssään
poika paha olo sisällään.
Viime yönä taas viina mennessään
vei tuo pojan pimeään.
Tarpeeksi tästä nyt saanut hän on.
Näyt pahat kruunaa kohmelon.
Jäljellä enää kaipuu pimeään.
Ei hän enää jaksa itseään.

Poika osaa ei muuta ollakkaan.
Kirjoittaa viestin allakkaan
”Viinapirut minut noutamaan
saapuu, jos en ehdi poistumaan.
Omin keinoin tietenkin.
Ne muuten vie mut helvettiin.
Mä rauhaan tahdon mieluummin
tietäkää: teitä rakastin”