Kukkakepit

Sinä olet siemen.
Kasvat kun sinua kastellaan.
Ravitaan ja rakastetaan.

Tahdon ja tahdomme
nähdä sinut pienen suurena.
Lopputuloksen kasvun työstä.

Joskus sitä sataa,
paistaa lempein aurinko.
Pilvet eivät käy.

Jos tahdot vain
voit kasvaa ylös maasta.
Tutkia pilvenä maata.

Mutta älä vielä.
Vartesi on vielä heikko, tuuli kovaa.
Me olemme tuki. Vartesi nojaa.

Kierry meihin kiinni.
Kun me lahoamme, menemme.
Et enää kaadu.

Lintu ja erämaa

Erämaassa lentää lintu
siivistänsä vajaa
Sulat ovat kohta loppu
ei löydy pelastajaa
Hampaat ovat sillä suussa
harvemmaksi käynyt
Ei niillä enää pysty
Ei jälki enää näy nyt.

Ajansurma, kaiken loppu.
Erämaan ja linnun liitto.
Rakoilee reuna tuolla täällä.
Kimaltaa tuonpuolen airut.

Erämaan ylittäjä liikkuu
liian hitaasti
Vain nopeutta nopeampi
pääsee yli varmasti
Aikalinnun hengenkivi
erämaiden laidalla
Siihen lyöty salat julki,
se löydy ei vaivalla

vain usko riittää mielen liitoon
yli nopeuksien vakion.
Vain mieli yksin liitää yli liiton.
Erämaan, linnun ja näkijän

Haavat

Käsissäni ovat nämä haavat.
Ne ovat olleet siinä kauan.
Kellastuneet, mädäntyneet,
visvansa valuttaneet.

Lahoamme kilpaa
Katoamme hiljaa

Sinä varistit lehtesi alas jalkoihini
Minä vaihdoin vasta talvivärit hiuksiinii.
Mutta runkoni lahoaa.
Oksani vapisevat.

Haavat katoavat käsistäni lopulta.
Tunnen itseni suureksi haavaksi.

Odotan vain elämänmetsuria joka katkaisee juureni.

Saranalliset VII

Fotonit kolkuttavat ovellesi. Oikealle ja vasemmalle.

Ne kutsuvat sinut leikkiin

väreillä ja varjoilla.

Lämmöllä ja valolla.

Avaat raskaat porttisi.

Yön kosteudesta ruostuneet.

Saranat vinkuvat ääneti

pääsi sisällä.

SkrieeEEkkKKiiihhh.....

Ovien takaa paljastuvat

valoherkät retinat.

Kruunusi on irronnut suusta.

Sauvasi palaa valosta.

Aksonit ovat myelinisoituneet

ja impulssit kulkevat valoa nopeammin.

Suljet ovet saranat kirkuen

ja pimeys:

       Se saa jälleen tulla.

Kelohonka

Olen pystymetsän kelohonka.
Juuret alta katkenneet.

Lajitoverit.
       Yksilöt.
              Erilaiset.

Yritän nesteitä sisääni imeä,
mutta kuihdun kuihtumistani.

Seison silti kovana.
Vierestä kaatunut virkeämpiä.

Minä vain seison.
En enää muista kuinka kaadutaan.
Olenko koskaan kaatunutkaan...

Ja kun vihdoin olen rutikuiva
kaadun
Muistaako kukaan kun humisin
vihreänä ja tuoreena?

Me olemme runoa

Te kaksi olette runoa.
Toistenne loppusoinnut.
Minä soinnun kolmantena.
Täydentävänä jakeena.

Ilman meitä olisi vain:
Lauseita.
Sanoja.
Kirjaimia ja merkkejä.
Vailla tarkoitusta.

Mutta kyllä tähän runoon
jakeita mahtuu.

Kynässä riittää mustetta
ja arkeissa tyhjää tilaa.

Mihin tämä runo loppuu?
Meihin.
Meistä tulleisiin.
Tulleista alkaviin.
Pisteeseen.

Olenhan minäkin ihminen

Olenhan minäkin ihminen
voit todeta, mutta
asiakkaalle se on kysymys.

   No, ehkä olet sen kaltainen
   mutta minulle rotta.
   Siinä on iso kynnys

     Vertaisekseni nostoon
      arvojeni rinnalle.

Mutta mitä jos ostan vereni
siniseksi
Aivoilleni kapasiteettia
Silloin voin todeta
Olenhan minäkin ihminen.
    

Kaupunki täyttyy

Tämä sade alkaa joka siunaaman arkiaamu.
Pisarat kulkevat kohti lammikkoa.
Asettuvat limittäin ja lomittain.
Paikoille, joista vielä puuttuu.
Joka ilta joku vetää tulpan irti
ja pisarat palaavat takaisin pilvilinnoihinsa.

Kolmiyhteys

Olento kulkee yli pirunkaton.
Isän lattia vuotaa veden.
Näytä minulle voimavara.
Lyö nämä ikisäkeet halki!
Ei poltinrautaa, ei penkkiä. vain ihon alla kalterit.
Siellä vanki ainoa itkee hiljaa sanoja.

Lyö maahan ja tuomitse!
Johda virta lävitse!
Anna tila tuhkalle!
Lepopaikka sielulle.

Käy peltopiru tanssimaan ohdakkeista tietä.
"Vielä sinut kaadetaan, vaikka kuulen laulun vielä."
* Huom! Vanhaa, vanhaa tuotantoa....

Sielunvuotaja

Kätesi leimuavat
tulisina luukkuina
           sieluni
              reikien
                  yllä

Minä vuodan
            itsetietoisuutta
Sinä vuodaksi
            yrität ylleni
                 paikata rakoni

Minun on kylmä
            vaikka palan
                 kurkussa
                     hiertävän
                         tunnen

Sitten vihdoin
          sihahtaa
Ja tiivisteet painuvat kiinni

Salaaja

Kaipaan ymmärrystä.
Kommunikaatiota välillemme.
Rotujen.

Nisäkkäitä kuitenkin
molemmat
olennot

Avaat kitasi
ulostaaksesi asiaa
jos toistakin

Selvä juttu.
Harmi että toinen
ei vastaanota.

Avaan suuni.
Kallistat päätäsi.
Ääniaallot kaikuvat korvissasi.

Oliko se DNA,
Sonera,
Welho?

Joka väliimme
salaajan
asensi...

Unohtivat sitten
purkulaitteen
asennuksen.

Leili

Runo on täysi.
Malja on tyhjä.
Se odottaa seuraavaa kaatoa.
Korkin poistoa.
Tiedon ja totuuden suulta.
Siellä on vastaus.
Kuka kertoisi kysymyksen?
Olen unohtanut sen
           tai
en tahdo muistaa.

Saranalliset III

Ovia ovien perään.
Kaikki samassa karmissa.
Ovilehtiä täynnä sanoja.
Puolillaan.
Tyhjiä.

Tieto kasvaa edetessä.
Kuka?
     Mitä?
         Miksi?

Viimeisen oven jälkeen
kännös itsensä ympäri
ja olet jälleen
ensimmäisellä ovella.

Pohmelo

Iltaisen matkani jälkeen
pahan olon siemenet
istuttavat itsensä minuun.
Ja kun ne itävät,
kurkottavat kohti taivasta,
ei värikkyys olekaan enää kaunista..

Kylmä Kangas (Löytyy musiikkisoittimesta)

Aurinko vehman taa laskee taas.
Mies onnetonna jatkaa kulkuaan.
Pimeys maan harsoo hiljalleen.
Ahdistus sielunsa luo katseeseen.
Voima pimeän luo kankaaseen
se hiljaa hiipuu paikalleen

Sateet siveltiminä
maat kankaina pehmeinä

Kylmä kangas odottaa
sade hiljaa hajottaa
itsetunnon korkean
piiskaa pihaan lakeaan

Vehman takaa luo katsettaan.
Ylös päivään nousevaan.
Harso pimeyden hajoaa.
Ahdistuksen läpi sivaltaa.
Voima valolle jo antautuu.
Pian pimeys täältä unohtuu.

Säteet miekkoina
valon aseina vahvoina

Kylmä kangas odottaa
sade hiljaa hajottaa
itsetunnon korkean
piiskaa pihaan lakeaan

Pian turvaan. Pois luotaan. Nyt yksin jää.
Ahdistus pimeään kankaalle kylmälle

Savu (Löytyy musiikkisoittimesta)

Ihminen on kuin savua.

Syntyy tulesta.

Palaa loppuun ja katoaa.

Savu loppuu joskus aikanaan,

hiillos kytee vaan.

Liekki katoaa.

Silti liekki maan ravitsi.

Elämää varjeli,

joka syttyä voi uudestaan.

Ei savua ilman tulta.

Sanoin "Niinhän se joskus sovittiin."

Ei savua ilman tulta saa

loppuun kulumaan, tuhkaa tuottamaan.

Tuote himosi.

Sisäisen liekkisi.

Se jatkaa halusi perintöäsi.

Liekki syttyi täyteen loistoonsa.

Antoi kaikkensa.

Synnytti monia savuja.

Saranalliset II

Näillä ovilla on erikoinen tapa
heilua joka suuntaan
Näiden ovien taakse voit kätkeä
sielusi peilit
Näillä ovilla voit salvata
maailman äänet
Nämä ovet voivat tukehduttaa
huutosi taakseen
Nämä ovet voivat sulkeutua
toistensa ympärille

Saranat limittäin.

Saranalliset I

Näissä ovissa
Toistensa kuvissa
Vastapareissa
Viisi saranaa
Puoli puolella

Niistä avautuvat tuho
                         tulevaisuus

Ja kun katsot tarkemmin
niin saranoiden päässä
kasvaa kynnet.

Loputon joukko viivoja

Näinä aikoina.
Jos silmäsi objektiivit.
Aivosi valoherkkä kenno.

Näillä suljinajoilla.
Lumisateesta
        valkoinen taulu
                 vailla yksityiskohtia.
Pimeydestä
        tähtien radat
                 universumin laidalle.
Arjesta
        loputon joukko
              viivoja.
                 Sinne.
                   Tänne

Eikä selvää kuvaa tallentuisi koskaan

Kuinka rakkaus yllätti minut

Ja nyt, kun aloitan puheeni
kuulen yhä kuiskauksia.
Kuin huutoja alitajuntaani.
”Ei tähän maailmaan mahdu
enää yhtäkään kaunista asiaa!”

Päätän jo miltei luovuttaa.
Vaan mikä henkäys yli
sielujen markkinapaikan tulvahtaakaan.

Tuo näky minut halvauttaa
sokaisee

Mutta, jos tämä näky on
kaikkien vaivojen palkka, sakko
niin maksan vaikka kahdesta
ja soitan sielullani aariaa,
suullani saarnaan rakkaudesta.

Puolesta kaiken
kauniin
pyhän
yksinkertaisen

Ja tuo pyhä yksinkertaisuus
saapui hänen kauneudessaan
minuun.