Helyt

Joskus tuntu,
että korut painavat
ranteitani.

Painoa on
toisenkin ilmakehän
verran.

En ole kerännyt sinivuokkoja
En silittänyt kissanpoikia
En kannata natseja
En kasvata sikoja

Nyt
olen saanut
kahdet.

Toisiinsa sopivat korut. Helyt.

Pakkolasku.
Maksusitoomus.
Käsiraudat.

Laske

Kellot laskevat aikaa.
Sitä valuu niiden vuotavien tiivisteiden välistä.
Menee karkuun, eikä tavoiteta.

Minä lasken käteni.
Niitä on yhä kaksi.
En antaudu, vaan käsken:

"Laske aseesi."
                                    "Ei minulla ole."
"Tiedän että on."

Laske aseesi. Se ainoa.
Laske kynäsi.
Yksi.
Pöydälle kynä, kello ja kädet.

Hiljaisella hiekalla

Olen todistanut
Minut on todistettu
Seuraan hiljaisella hiekalla
taivaan vipuvarsien keinahtelua.

Yksi laskee
Toinen nousee
lukemattomien mukana

Tässä kaikkeudessa
vallitsee äärettömän syvä
kauneus, jonka voi kokea
vain hiljaisella hiekalla.
-------------------------------------------------------------------------------------

Tällä kertaa Runotorstaissa haasteena on tekstilaina, joka on poimittu Merja Otavan alun perin vuonna 1959 ilmestyneen, omana aikanaan erittäin suositun nuortenkirjan Priskan alusta.


"Aurinko laski. Se oli tehnyt pitkän päivätyön ja oli väsynyt. Kuu kipusi vuorostaan taivaalle ja jäi sinne oranssisena möhkäleenä. Ilta illalta sen valo oli vain voimistunut. Nyt se oli täysi, ja vain kuin ihmeen avulla se tuntui pysyvän veden yllä. Se oli kuin lyhty tai valtava karnevaalipallo, ja se hehkui ja näytti siltä kuin siitä olisi sinkoillut kipunoita tyynen veden pintaan. Laaja hiekkaranta oli hiljainen." Merja Otava, Priska (1959; WSOY 2001 : 5.)