Viimeinen saarna

Joskus 2000 alussa kirjailtu teksti. Huomattavia yhtäläisyyksiä
Muihin teoksiini. Olisiko kirjoitettu muut sitten tätä muistellen.

Mieleeni lisättäköön tähteinvälisyys.
Välykset täynnä mustaa multaa.
Multa huokuu maista lämpöään.
Lämpöä kuin jokin olisi inhimillistä.

Inhimillisyyden nimissä unohdan tuskani,
vaikka kiroankin heikon ihmisyyteni.
Hulluuden kylmä koura tarttuu aivoihin.
Kaataa järjen alas multiin jaloiltani suorilta.

Nyt kuulkaa saarna viimeinen.
Sana suuri maailmankaikkeuden.
Minua on korvennettu tulisin käsin.
Se lähes apatiaan asti rauhoitti.

Mutta olen tuntenut Hänen sykäyksensä.
Jotka ovat henkeni edessä ajaneet minut
viimeiseen mahdollisuuteen, jossa lähes
aivottomalle kelpaa parhaiten teräksinen koukku.

Haudankaivaja (Löytyy musiikkisoittimesta)

Mies tummaan takkiinsa kätkeytyy

lehdet leijuu viimesellä matkallaan

lapio haudan paikkaan iskeytyy

tässä on pian portti manalaan

Hiljakseen mies jotain mutisee

Lehdet puiden alle lepoon käpertyy

tätä tehnyt on läpi näiden vuosien

nyt on aika matkan viimeisen

Elämän kevät viimein lopun saa.

Mies omaan maahan haudataan.

Lehdet seuraa miestä matkallaan,

kun pian katoaa puuvuoteeltaan

Vuoden jälkeen uudestaan,

kun paikalle ehkä palataan.

Suurta puuta katso tarkkaan

on yksi lehti aivan musta.

Alla paikka miehen hiljaisen,

tuon kaivurin tummapukuisen.

Pian ehkä muistat päivänkin,

kun hänet takki päällä haudattiin.